Hipsu – ensikodin apulaisjohtaja

Kirjoittaja: Hanna Korhonen

PIENI KISSA, SUURI SYDÄN

Puolentoista vuoden ensikotimatkani aikana luonani on asunut yhteensä 11 hoitokissaa. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta nämä kissat ovat olleet arkoja, pelokkaita ja ihmiseen tottumattomia. Jokainen niistä on kuitenkin kehittynyt hienosti ja niille on löytynyt täydellinen koti. Voisin kehuskella olevani melkoinen kissakuiskaaja ja voivani kesyttää arimmankin viiksiniekan. Totuus kuitenkin on, etten olisi onnistunut ilman Hipsua.

Nyt noin viisivuotiaan Hipsun taustasta tiedän vain, että se on lähtöisin kodista, jossa siitä ja asunnon muista eläimistä ei pystytty kunnolla huolehtimaan. Lopulta entisen omistajan sukulaiset tekivät asiasta ilmoituksen viranomaisille ja huonoturkkinen, korvapunkkien vaivaama Hipsu pääsi KKY:n hellään huomaan. Luokseni reipas ja utelias poika muutti juhannuksena 2013 Miuku-kissan seuraksi.

Ensikotikissoihin Hipsu on alusta alkaen suhtautunut upeasti. Se on hurmannut jokaisen tulokkaan yksi toisensa jälkeen huolimatta siitä, miten arka yksilö onkaan ollut kyseessä. Hipsu lähestyy uusia kissoja silmät suurina, hieman varoen, mutta häntä ystävällisessä tervehtimisasennossa kuin sanoakseen ”Hei, ystävä, kukas se sinä olet? Kaikki on hyvin, älä pelkää”.  Poika on hämmästyttävän nopeasti saanut arimmatkin ensikotikissat luottamaan itseensä ja huomionkipeänä ja ihmisrakkaana poikana näyttänyt niille, että ihmiset ovat oikeasti ihan jees.

Kaikkein mahtavinta Hipsun käytös on kuitenkin pentujen kohdalla. Aikuisten kissojen rohkaistuessa aluksi niin roihuava ystävyys on tavallisesti taantunut sopuisaksi rinnakkaiseloksi, mutta pennut ovat eri asia. Jokaisen ärsyttävän, metelöivän ja häntää järsivän pennun poika on adoptoinut kuin omakseen ja huolehtinut niistä niin, että ihmisäiti on saanut kyyneleitään pyyhkiä.

Joulun alla 2015 luokseni saapui kaksi vain 10 viikon ikäistä kissanrääpälettä, Martti ja Misu, jotka olivat sairastuneet flunssaan ja joista toisella oli lisäksi kurja silmätulehdus. Näin nuoria pentuja ei tavallisesti eroteta emostaan, mutta tilanne oli monella tavalla poikkeuksellinen ja niinpä pikkuiset päätettiin siirtää ensikotiin, jossa niillä olisi seurana ja turvana aikuinen kissa.

Ja voi Hipsua, se otti oitis asiakseen huolehtia nuhaisista pörrövauvoista! Se leikki pentujen kanssa aina, kun niillä riitti siihen voimia, eikä koskaan hermostunut, vaikka ne käyttivät sen häntää puruleluna. Hipsu myös ahkerasti opetti pikkuisia siisteille vessatavoille ja kävi niiden kanssa peittelemässä jätökset. Ja kuten kaikki aiemmatkin pennut, myös Martin ja Misun se kylvetti päivittäin useaan kertaan. Pienet välillä kilpailivat siitä, kumpi pääsee ensimmäisenä pesulle ja kärsivällinen Hipsu kaappasi ne syliinsä ja puhdisti niiden pehmoiset pörröturkit vuorotellen. Öisin – ja  päiväuniaikaan – pennut kömpivät kehräten Hipsun kylkeen torkkumaan.

Hipsu on aivan erityinen kissa. Se rakastaa ihmisiä ja kampeaa itsensä kenen tahansa syliin (ja sydämeen) ja jää siihen. Se on edustanut yhdistystä tapahtumissa ja ottanut voitokkaasti osaa näyttelyihin. Se on kaunis, kiltti ja hölmö, mutta parasta siinä on sen rajattoman suuri sydän. Tuskin ikinä lakkaan ihmettelemästä, miten Hipsu kerta toisensa jälkeen jaksaa huolehtia pienistä, surkeista kissanaluista. Huolimatta siitä, millaisista oloista ne tulevat, kuinka kipeitä ne ovat ja kauanko ne viipyvät, se kasvattaa niistä hyviä kissoja.

Tämä artikkeli julkaistiin Kissojen Katastrofiyhdistys KKY ry:n jäsenlehdessä 1-2016.

Kuva: Hanna Korhonen

Kuva: Hanna Korhonen

Kuva: Hanna Korhonen

Kuva: Hanna Korhonen

Kuva: Hanna Korhonen

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *