Kissojen Katastrofiyhdistys

Hipsu – Herra Heinäkuu

Kirjoittaja & kuvat: Hanna Korhonen

Hipsu muutti KKY:ltä luokseni juhannuksena 2013. Se on alusta asti ollut reipas ja peloton poika, kiinnostunut kaikista ja kaikesta, aina. Hipsu tahtoo aina olla huomion keskipiste; se ujuttaa itsensä keskelle lasten leikkejä, mamin askarteluja, ihmisten keskusteluja, sukanparsimista ja päiväunia – päivätorkut ilman Hipsua ovat sula mahdottomuus ja pojan lempipaikka yhteisillä torkuilla on mamman rinnan päällä.


Kun muutama vuosi sitten muutimme pois kaupungin ydinkeskustasta, päätin hankkia Hipsulle valjaat ja kokeilla ulkoilua. Kaksi muuta kissaani eivät kuuna päivänä suostuisi moiseen, mutta Hipsun ajattelin olevan riittävän höveli tähän kokeiluun. Ja sehän oli! Se tuskin hoksasi, että sillä oli päällään jotain ylimääräistä – henkselit, kuten nykyisin sanomme.


Ulkoillessa Hipsu on kuin kala vedessä. Se tassuttelee määrätietoisesti eteenpäin, aivan kuin sillä olisi mielessään selvä missio. Ja ehkä sillä onkin. Ulkoillessa käymme tavallisesti tarkistamassa vähintään toisen talomme lähellä sijaitsevista parkkipaikoista. Parkkipaikoista? Kyllä. Jaetulla ykkössijalla Hipsun ulkoaskareista on ruohon mutustelun ohella autojen nuuskiminen. Joskus emme muuta teekään kuin kiertelemme autojen seassa ikuisuuksia, kunnes Hipsu päättää, että nyt riittää, mennään kotiin.


Kiehnääminen, kehrääminen, sylissä pötköttely ja ihmisten hurmaaminen sujuvat Hipsulta kuin vettä vaan. Siitä huolimatta on yksi asia, jossa se loistaa vielä näitäkin enemmän ja se ominaisuus on osoittautunut korvaamattomaksi toimiessani KKY:n ensikotina. Aikuiset kissat Hipsu on hurmannut kerta toisensa jälkeen; se keimailee ja hurisee muina kissoina arkailevien ja piilottelevien ensikotilaisten silmien alla ja kun pelkurit ovat uskaltautuneet pois piiloistaan ja antautuneet ihmisen kosketettavaksi, on Hipsun työ tehty ja elämä muuttuu sujuvaksi rinnakkaiseloksi.


Toisin on pentujen kanssa. Jokaisen pikkurääpäleen kohdalla Hipsu toimii esimerkillisenä kasvattajana pikkuisten saapumisesta aina niiden muuttopäivään asti. Kaikkein pienimpien kanssa Hipsu osaa olla hellyttävän varovainen ja pitkäpinnainen: ärsyttävinkin hännänjärsiminen annetaan anteeksi ja ärhentelyn sijaan poika komentaa taaperoita varovasti maukaisten ja siirtäen tassulla niiden pikkupäitä terävine hampaineen hellästi kauemmas itsestään.


Joskus Hipsun puuhailua seuratessa tuntuu, ettei minua edes tarvittaisi tässä hommassa. Olen lukemattomat kerrat seurannut sivusta, kun Hipsu käy pikkuisten mukana potalla ja auttaa peittelemään jätökset. Se pesee pörröisimmätkin pikku turkit huolellisesti – myös korvien takaa – ja kylvyn jälkeen pennut käpertyvät tyytyväisinä kehräten sen kylkeen torkkumaan. Huvittuneena olen katsellut vierestä, kun pennut kylmänä talvipäivänä kaivautuvat omin avuin sohvalla lojuvan viltin alle tavalla, jonka ne ovat Hipsulta oppineet: ensin tassulla sopiva tunneli, sitten vasta pää perässä. Herkkupallon pyörittelyssä moni pikkukissa on kehittynyt MM-tason pelaajaksi silmänräpäyksessä ja rääpäleiden kasvaessa ja vahvistuessa Hipsu saa niistä takuuvarmoja paini- ja rellestyskavereita.


Toisin kuin Hipsu, muut kissani eivät juuri perusta pikkukissoista, vaan arvostavat useimmiten enemmän omaa tilaansa ja siirtyvät vähin äänin pois villeimpien leikkien tieltä. Hipsu on kuitenkin luonteeltaan aivan erityinen. Se on loputtoman utelias ja lähestyy kaikkea uutta silmät selällään, ennakkoluulottomasti ja varmana siitä, että nyt on jotain jännittävää tiedossa ja se jännittävä on varmasti täällä juuri sitä varten. Kun vieras kantokoppa uusine tulokkaineen kannetaan eteiseen, Hipsu on ensimmäisenä kuikuilemassa sisään lautasenkokoisine silmineen. Se pursuaa rakkautta ja hellyyttä niin kaksi- kuin nelijalkaisiakin kohtaan.


Mutta on lastenkasvatus kaikesta riemusta huolimatta myös rankkaa. Omilla kissoillani on nyt kaikilla ikää kahdeksasta yhdeksään vuotta ja vuorokausirytmi on aikuisen ihmisen elämään mainiosti sopiva: illalla mennään ajoissa nukkumaan, yöllä ei enää riehuta ja aamulla ei ole mikään tulipalokiire touhuamaan. Pikkukissat rikkovat tämän rutiinin loputtomalla energiallaan ja kun ne lopulta pääsevät muuttamaan ikiomaan kotiin, huomaan kyllä väsymyksen omissa kissoissani: muutamaan päivään meillä ei tehdä muuta kuin nukutaan. Mutta onneksi, kun keittiö taas sisustetaan kissahuoneeksi ja uusi kantokoppa ilmestyy eteiseen, Hipsu on valmiina vastaanottamaan – ja kesyttämään – tulokkaat. Ja siitä olen sille ikuisesti kiitollinen.